INKOO

Helsingin Konservatorion edessä Ruoholahdessa soi Suvivirsi. Konservatorion ammat­ti­lin­joilta valmistuneet olivat juuri saaneet todistuksensa pieni­muo­toi­sessa tilaisuudessa. Valmistuneet iloitsivat perinteisellä koulun­pää­tös­vir­rellä. Todistuksensa sai myös viisi pianon­vi­rit­tä­jäksi valmistunutta opiskelijaa, heidän joukossaan inkoolainen Sinikka Kontio.

– Tämä on erityinen päivä, kahden vuoden intensiiviset pianon­vi­ri­tyksen opinnot ovat ohi. Nyt alkaa varsinainen oppiminen, sanoo Sinikka.

– Haluan toimia pianon­vi­rit­täjänä oman alueeni, Länsi-Uudenmaan hyväksi ja innostaa piano­no­mis­tajia huolehtimaan soittimistaan. Koska soitin on tehty oikeista materiaaleista, se vaatii virittämistä, säätöä ja huoltoa soittokunnossa pysyäkseen. Olen tavannut satavuotiaita huippu­kun­toisia soittimia, mikä antaa uskoa työhön. ’Inkoon pianot pidetään kunnossa’, olkoon mottoni. Olisi hienoa virittää pianoja myös työpaikassani Taidey­li­o­pis­tossa.

Sinikka valmistui toiseen ammattiinsa. Ensimmäinen tutkinto tuli Sibelius-Akatemiasta vuonna 1990, ja pian hän aloitti siellä työt kansanmusiikin lehtorina. Musiikin tohtorin hattu laitettiin päähän keväällä 2001.

Mikä laittaa yli viisikymppisen koulunpenkille?

– Se oli sattumien summa. Sain monimutkaisen tapah­tu­ma­sarjan päätteeksi tietää, että pianon­vi­ri­tystä voi opiskella myös vanhemmalla iällä. Olin jäänyt leskeksi ja raskas elämän­ti­lan­teeni vaati taukoa lehtorin työstä. Kävin pääsykokeissa ja sain tiedon sisäänpääsystä juuri kun tulevan vuoden töitä suunniteltiin. Siihen jäi suunnittelu ja hyppäsin kohti uskomattoman hienoa opiskeluaikaa. Motivaatio oli korkealla. Opinnot sujuivatkin yllättävän tehokkaasti, vaikka perheen ainoana huoltajana arjessa oli muutakin askarreltavaa. Tekemällä muistiinpanoja ja valokuvaamalla varmistin, että pystyn milloin tahansa palauttamaan muistiin opetetut asiat. Nuorena opiskellessa luonnollisesti oppiminen oli helpompaa ja pystyi täysin keskittymään opiskeluun.

Helsingin Konservatorio on ainoa paikka Suomessa, jossa voi opiskella pianon­vi­ri­tystä. Joka toinen vuosi sisään otetaan 10 opiskelijaa. Linjaa vetää lehtori Jarkko Peltola. Opinnot sisältävät pianon­vi­ri­tystä ja -huoltoa sekä viritysteoriaa, pianon historiaa ja piano­a­kus­tiikkaa. Sinikka on tutkijana kiinnostunut asioista ja ilmiöistä, joten ei ollut ihme, että pianon historian kurssi herätti janon tietää enemmän.

– Selvitin, millaista pianon­ra­ken­nusta Suomessa on ollut. Fabian Dahlströmin tutkimusten mukaan pianon­ra­ken­tajia on 1800-luvulla ollut erityisesti Suomen rannik­ko­pi­tä­jissä todella paljon. Oppi käytiin saamassa Pietarissa tai Tukholmassa.

Löytyipä jopa inkoo­lais­syn­tyinen pianon­ra­kentaja Johan Kjellström, jonka vaiheista Sinikka haluaa ottaa tarkemmin selvää. Turun Sibelius-museossa on kokoelma historiallisia koske­tin­soit­timia, joukossa useita Suomessa rakennettuja, lähinnä taffelipianoja ajan tyyliin.

Sinikka hakeutui myös kolmen viikon harjoitteluun Saksaan. Münchenin läheltä löytyi tutkimuslaitos ja pianon­ra­ken­nus­verstas nimeltä Greifenberger Institut für Musikinst­ru­men­ten­kunde. Siellä rakennetaan kopioita 1700–1800-luvun pianoista ja muista klavee­ri­soit­ti­mista kuten cembaloista ja klavikordeista. Alkuperäisten soittimien raken­nus­ma­te­ri­aalit ja -menetelmät tutkitaan tarkasti, jotta pystytään rakentamaan uusia samanlaisia soittimia. Jättämällä 200-vuotias soitin korjaamatta se säilyttää edelleen tutki­mu­sar­vonsa.

– Minusta tämä on hieno periaate. Sain soittaa siellä myös aitoja historiallisia pianoja, joten pianon historia aukesi minulle ihan sormin kosketellen, kertoo Sinikka.

Ammattiin valmistuville on omat lakkinsa

– Pitihän tämä ilo viedä loppuun saakka, ja hankin pianon­vi­rit­täjän kolmois­tut­kin­to­lakin ammat­ti­ko­kar­dilla, sanoi Sinikka.

– Oli kuin olisi viettänyt omat YO-juhlansa uudestaan. Kun pääsin ylioppilaaksi Ylivieskan lukiosta, lakkiaiset olivat toukokuun viimeisenä päivänä. Se oli tiistai, ja juhlat olivat pienet. Illalla hyppäsin junaan kohti pääsykokeita. Opiskelin ensin pianonsoittoa. Sitten toinen soittimeni kantele vei minut Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolle.

Tytär Liisi on soittanut viulua Espoon musiik­ki­o­pis­tossa useita vuosia ja ensimmäisen lukiovuoden hän kävikin Sibelius-lukion musiik­ki­lin­jalla. Teatteri veti puoleensa, ja hän siirtyi ilmai­su­pai­not­teiseen Kallion lukioon Helsingissä. Siellä hän sai kipinän teatte­ri­har­ras­tukseen ja elokuvan tekemiseen. Hän haluaisi tulevai­suu­dessa toimia eloku­va­oh­jaajana. Videoiden teko on tullut tutuksi jo kotona.

Kontion musiikkiperhe on tehnyt useita joulu­ter­veh­dys­vi­deoita ystäville. Lapset ovat olleet tiiviisti mukana niiden musiikin ja kuvan teossa. Liisi on viime vuosina osallistunut Kirkkonummella Masalan Nuori­so­te­at­terin toimintaan ja harmittelee, ettei tänä keväänä pystytty jatkamaan harjoituksia.

– Siellä on monia hyviä, samanhenkisiä ystäviä, sanoo Liisi.

Valmis­tu­mis­päivä oli Sinikan perheessä siis kaksin­ker­tainen ilo. Perheen viidestä lapsesta keskimmäinen, Liisi Kontio, painoi valkolakin päähänsä kotikeittiössä lukionsa etäyli­op­pi­las­juhlien menoin. Liisi oli tietysti harmissaan, ettei perinteistä juhlaa ollut. Toisaalta tämä on sukupol­vi­ko­kemus, jota ei tule koskaan unohtamaan.

Juhlat pidettiin pienellä vierasjoukolla, ja sää suosi.

KUVAT: EDEA KONTIO