Törmasin tänään Aalto-yliopiston tapahtumaan, jonka johtavia kysymyksiä on, annammeko seuraavalle Stephen Hawkinsille mahdollisuuden oppia. Tämä kysymys kohdistuu yliopistomaailman joustavuuteen. Saman kysymyksen voi esittää myös perusopetuksen tasolla. Itse vaativaa tukea tarvitsevan koululaisen äitinä tunnistan tämän ongelmallisuuden.
Kuinka moni kunnallis- ja aluevaaliehdokkaista on ajatellut kunnan ja alueen heikommassa asemassa olevia vaalityössään? On uimaranta-aloitetta ja talouden järkeistämistä. Miten tässä kilpailussa käy niiden lasten, jotka eivät voi ilmaista itseään ilman toisen apua? Lasten, jotka tarvitsevat terapeuttien, opettajien ja henkilökohtaisten avustajien apua, jotta oppivat käyttämään kuvia, tablettia ja edistyessään monimutkaisempia kommunikointivälineitä.
No, tässä voi sanoa, että varmasti tekoäly tulee ratkaisemaan tällaiset ongelmat. Varmasti tekoäly tulee tarjoamaan välineitä lasten itseilmaisuun, mutta he tarvitsevat vahvaa tukea niiden käytön opetteluun ja ylläpitoon. Lapset tarvitsevat ehdottomasti myös jatkossa heille suunnitellut esteettömät tilat, ammattitaitoisen avustajajoukon ja opettajia sekä vahvaa tukea erilaisten terapeuttien toimesta. Nämä kaikki vaativat rahaa ja huomiointia päätöksenteossa. Kuinka moni on valmis sitoutumaan tähän työhön? Valitettavasti harvaa nämä asiat kiinnostavat, ennen kuin arpa osuu omalle kohdalle.
Tukea vaativien lasten huomioiminen päätöksenteossa tukee myös vanhempien jaksamista ja työskentelyä, kun kaikesta ei tarvitsisi tehdä hakemuksia, valituksia ja vetoomuksia.
Oma tyttäreni on maailman ihanin – ja ei, hänellä ei ole samaa diagnoosia kuin Stephenillä oli. Iso kasa muita diagnooseja löytyy kyllä. Omasta mielestäni tyttäreni ei vielä saa tarvittavaa tukea tullakseen osaksi yhteiskuntaa, vielä on varaa parantaa.
PIIA LEPPÄNEN