Hen­gi­tys tun­tuu ras­kaal­ta. Tuok­suu pul­la. Ha­ju­ve­si. Pöly. Hius­lak­ka. Kä­det hi­koi­le­vat. Ja­lat tun­tu­vat puu­tu­neil­ta. Las­ken tie­toi­ses­ti har­ti­at. Hen­gi­tän sy­vään. Tun­nen, kuin­ka suu­ni kui­vaa. Kie­li mais­tuu pa­hal­ta ja tun­tuu jäy­käl­tä. Va­lot häi­käi­se­vät suo­raan sil­mii­ni. Yri­tän näh­dä ym­pä­ril­le­ni. Sa­non ää­neen jo­tain. En ole var­ma mitä se oli. Jo­tain. Se ei eh­kä tar­koit­ta­nut mi­tään. Mut­ta tie­dän, et­tä kol­le­ga­ni ym­mär­si. Avaan uu­des­taan ään­tä­ni. Kuu­len voi­mak­kaan oh­jeen hil­jen­tyä. ”Ka­me­ra- käy . Ää­ni - käy. Näyt­te­li­jät - ja ol­kaa hyvä!” Koh­taus on ohi pa­ris­sa mi­nuu­tis­sa. En ole var­ma, mi­ten se meni, mut­ta tie­dän ole­va­ni tur­vas­sa. Näen edes­sä­ni vas­ta­näyt­te­li­jän ja tie­dän, et­tä mei­dän vä­lil­lä on luot­ta­mus. Me tu­em­me toi­si­am­me, teem­me tätä yh­des­sä, luot­ta­en toi­siim­me, yh­tei­ses­ti yh­des­sä so­vit­tua pää­mää­rää koh­ti mat­ka­ten. Kat­son ym­pä­ril­le­ni ja tie­dän, et­tä teem­me jo­kai­nen kaik­kem­me on­nis­tu­ak­sem­me par­haim­pam­me mu­kaan. Koen ole­va­ni osa yh­tei­söä, joka te­kee toi­sis­taan pa­rem­man. Vah­vem­man. Ai­dom­man.

Olen ol­lut elä­mäs­sä­ni on­ne­kas. Olen saa­nut teh­dä mer­ki­tyk­sel­lis­tä työ­tä, ker­toa ta­ri­noi­ta. Ta­ri­noi­ta ym­pä­röi­väs­tä yh­teis­kun­nas­ta, ei­li­ses­tä, tu­le­vas­ta. Käy­dä ar­vok­kai­ta ja mer­kit­tä­viä kes­kus­te­lu­ja ih­mi­syy­des­tä, in­hi­mil­li­syy­des­tä, toi­vos­ta, unel­mis­ta, rak­kau­des­ta. Vä­lit­tää ih­mi­sil­le tun­tei­ta, nä­kö­kul­mia, pei­la­ta to­del­li­suut­ta, nau­raa ja it­keä yh­des­sä ylei­sön kans­sa ym­pä­röi­väl­le to­del­li­suu­del­le. Pe­lä­tä. Jän­nit­tää. Kä­per­tyä. Ja hä­ve­tä.

Ko­em­me täl­lä­kin het­kel­lä to­del­li­suu­des­sam­me pe­lot­ta­via asi­oi­ta. Jän­ni­täm­me, mitä uu­ti­sia saam­me seu­raa­vak­si kä­siim­me. Ha­lu­ai­sim­me kä­per­tyä pie­nek­si ja ajoit­tain unoh­taa kai­ken kum­mal­li­sen, kaf­ka­mai­sen to­del­li­suu­den, jos­sa ei ero­ta ta­ri­nan kon­naa san­ka­ris­ta. Hä­ve­tä omaa pie­nuut­tam­me ar­kis­ten on­gel­mien edes­sä.

Tämä kaik­ki on nor­maa­lia. Osa ih­mi­syyt­tä. Osa mei­dän al­ku­kan­tais­ta re­ak­ti­o­ta uu­den ja epä­var­man edes­sä. Me olem­me usein vais­to­jem­me van­ke­ja vai­keis­sa ti­lan­teis­sa. Em­me eh­di ai­na ana­ly­soi­maan ti­lan­net­ta em­me­kä ky­ke­ne ole­maan ra­ti­o­naa­li­sia vaan an­nam­me tun­tei­dem­me vie­dä.

Mut­ta voim­me luot­taa tun­tei­siim­me myös toi­sin. Vai­ku­tum­me usein koh­da­tes­sa uu­den ih­mi­sen. Jo­kai­nen koh­taa­mi­nen he­rät­tää meis­sä jon­kin tun­teen, ja jät­tää mei­hin jäl­jen. Mil­lai­nen jäl­ki on, riip­puu pal­jon myös meis­tä it­ses­täm­me. Sii­tä, mi­ten us­kal­lam­me va­pau­tua koh­taa­mi­ses­sa ja luot­taa kon­tak­tiin ja vuo­ro­vai­ku­tuk­seen.

Tur­val­li­nen yh­tei­sö luot­taa toi­siin­sa. Se ei myös­kään pel­kää uut­ta ei­kä ul­ko­puo­li­sia hen­ki­löi­tä, asi­oi­ta ei­kä tu­le­vai­suut­ta. Yh­tei­sö osaa aut­taa toi­si­aan ja pyy­tää roh­ke­as­ti apua, sekä ky­ke­nee ter­vee­seen vuo­ro­pu­he­luun, kuun­nel­len tois­ten­sa mie­li­pi­teet sekä toi­vot­taa uu­det ter­ve­tul­leek­si. Eri­lai­set nä­ke­myk­set ovat osa ter­vet­tä yh­tei­söä ja ri­kas­tut­ta­vat ajat­te­lua ja luo­vat uu­sia nä­kö­kul­mia. Toi­mi­va, vah­va, toi­si­aan kun­ni­oit­ta­va yh­tei­sö te­kee yk­si­lös­tään it­se­ään suu­rem­man.

JARK­KO MIET­TI­NEN

Näyt­te­li­jä, kun­ta­vaa­lieh­do­kas

Pro Kirk­ko­num­mi